Löysin kuva-arkistoistani ikivanhan kuvan, jota en mielestäni ole tänne blogin puolelle vielä laittanut, vaikka alunperin tarkoitus oli. Kuva on reilu vuosi sitten syksyllä otettu, kun Milla oli noin puolivuotias.

Olimme koiran kanssa reissussa tuttavapariskunnan luona ja päädyimme iltakävelyllämme piipahtamaan paikallisessa yhdellä. Arki-iltana baari oli hiljainen, taisimme olla paikan toinen asiakasseurue koko iltana. Onneksemme palvelu oli ystävällistä ja Millakin toivotettiin tervetulleeksi.

Suurimman osan illasta Milla tönötti sohvan selkänojaa vasten kuvan mukaisessa asennossa ja kyttäsi ikkunasta ulos. Jossain vaiheessa pikkukoira tosin väsähti ja kiepahti kerälle sohvansuojaksi levitetyn takin päälle torkkumaan.

Siinähän ne pikkukoiran kaksi lempipuuhaa ovatkin – kyttääminen ja nukkuminen!

Kyllä välillä emännälle tulee niin riittämätön olo tuon meidän isin tyttö Millan kanssa. Sille kun tuntuu välillä kelpaavan vain ja ainoastaan isännän seura!

Isäntä reissaa työnsä puolesta paljon ja lähtikin juuri sunnuntaina parin päivän reissuun toiselle puolelle Suomea. Aiemmilla kerroilla homma on sujunut mutkattomammin, mutta tällä kertaa ikävä on ollut vielä entistäkin kovempi Millalla. (Liekö mahdollisesti lähiaikoina tulevilla juoksuilla osaa asiaan…)

Koko sunnuntai-illan ja maanantaiaamun Milla mökötti boksissaan eikä tullut sieltä pois muuta kuin syömään (ei edes ruokakaan tosin pahemmin maistunut) ja asioimaan. Yö sentään sujui totuttuun malliin emännänkin kainalossa (tai siis polvitaipeessa).

Nyt maanantain iltalenkillä kävi sitten niin, että jutellessamme vastaantulleen Kössin emännän kanssa ohitsemme ajoi saman merkkinen auto, kuin isännällä. Kyseinen auto oli ihan erivärinen ja erimallinenkin, mutta ilmeisesti moottori oli kuitenkin samanlainen, sillä Milla-raukkahan luuli hämärässä että isäntä se siinä ajoi ohitse matkallaan takaisin kotiin!

Voi sitä vinkumisen, porun, ulvonnan ja vetämisen määrää, kun pikkukoiralla iski kauhea hinku päästä rakkaan isännän perään! Ei siinä pahemmin kiellot tai lohdutukset auttaneet, kun ulvonta kävi aina vaan kovemmaksi (että se isäntä nyt ihan varmasti kuulee että mäyräkoira on tulossa). Ainoa tapa saada koira hiljaiseksi olikin lähteä takaisin kotia kohti… Nyt se tuossa mököttää matolla keskellä eteistä ja kyttää ulko-ovea, että milloin se isäntä sieltä oikein tulee. Koita siinä sitten selittää että huomenna vasta!

Isännän kainalo – paras kainalo!