Nyt pakkasilla tuntuu olevan lähestulkoon mahdotonta saada tuo meidän kermaperse (rakkaudella annettu lempinimi) Milla vapaaehtoisesti ulos. Yleensä se tekee asiansa lähimmän 10 metrin matkalla ja on samantien valmis palaamaan takaisin sisätilojen lämpöön. Kun se sitten aikanaan (kun Iitakin on tehnyt lopulta asiansa) pääsee sisälle, on näky yleensä jotakuinkin alla olevan näköinen. Hyvin loukkaantunut mäyräkoira, joka vähän saattaa mulkaista silmäkulmastaan jos liian lähelle tunkee naamansa.

Iita taas olisi mielellään ulkona kauemminkin, kelistä riippumatta. Saatankin välillä tehdä sen kanssa erikseen lenkkejä niin että ehtii rauhassa temmeltää pihalla, Millan nokostellessa sisällä lämpimässä. Kaikki voittaa!

Iitalla tuntuu juuri nyt olevan jonkin verran murkkuikää liikkeellä, sillä kaikki mahdollinen on haukuttava ja etenkin pimeällä pelätään kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta. Nuo meidän mäyräkoiramme taitavatkin olla kulmakunnan pahiksia, nimittäin tätä nykyä jotkut vastaantulevat lenkkeilijät vaihtavat jo kaukaa tien toiselle puolelle, kun huomaavat meidän tulevan vastaan! :(

Remmiräyhiähän noista koirista jostain syystä on tullut ja sille asialle pitäisi jotain keksiä ennenkuin karkoitamme kaikki tienoolla lenkkeilevät koiranulkoiluttajat. Tällä hetkellä homma kun menee niin että (muutamaa tuttua koiraa lukuunottamatta) Iita haukkuu pelkonsa vuoksi vastaantulevan koiran, mihin Milla taas tanskandoggiakin suuremman egonsa kanssa hyökkää puolustamaan. Mitä äkäisemmin koiria kieltää, sitä kovempaa ne haukkuvat – taitavat luulla että haukun niiden kanssa eikä niille… Siinä sitten naama punaisena kipität vastaantulijoiden ohitse ja tunnet kuinka ne pyörittelevät silmiään moisen käytöksen sallivalle emännälle.

Toivon kovasti että Iita lopulta aikuistuisi murkkuiästään sen verran että saisi edes jonkinmoista itsetuntoa, ettei ihan kaikkea tarvitsisi pelätä. Yritämme olla reagoimatta liikaa itse pelkoreaktioon, jotta emme säikähtäneelle koiralle lässyttämällä onnistuisi lietsomaan lisää pelkoa. Tämä taktiikka auttoi kyllä aikoinaan erinäisten raksaäänien kohdalla, enää ei tarvitse juosta häntä koipien välissä karkuun kun naapurissa tai lenkin varrella paukutellaan naulapyssyllä! Enää vaan tarvitsisi oppia olemaan pelkäämättä sitä kaikkea muutakin! :D

No mutta ku mua niin pelottaa..!

Voiko olla olemassa jotakin sellaista kuin liian hyvät makupalat?

Millahan siis on meillä se kiltti leikkitäti, jolla on loputon pinna, enkä aiemmin uskonut sen edes osaavan murista. Iita röyhkeämpänä ja kuopuksen oikeudella varastaa Millalta useimmiten kaikki makupalat, luut ja purutikut ja sitten vielä puolustaa niitä murisemalla, jos Milla erehtyy liian lähelle. Ihan pikkupennusta asti on Iita saanut rellestää tässä mielessä oman tahtonsa mukaan, sillä Milla on vain niin kiltti sitä kohtaan, eikä koskaan sano sille vastaan.

Ostimme viime viikolla kokeiluun koirille makupaloiksi Hubertin possunkorvia sekä koulutusmakupaloiksi possunsydäntä, sillä Kössin luona kyläillessämme tytöt olivat osoittaneet kovasti kiinnostusta Kössin omia possunkorvia kohtaan. Possunkorvat tuntuvatkin olevan lopulta sellainen herkku, jota Millakin puolustaa Iitan varkausyrityksiä vastaan!

Voin kertoa olleeni todella yllättynyt, kun ensimmäiset korvat koirille annoimme, sillä Milla paitsi murisi kunnolla ensimmäistä kertaa elämässään toiselle koiralle, pisti myös oikein kunnon tappelun pystyyn, kun Iita murinasta huolimatta yritti mennä liian lähelle. Ei ollut enää mistään leikkitappelusta kyse, kun kaksi kääpiömäyräkoiraa rähisi yhtenä karvaisena kasana niin, että emäntää jo oikeasti hirvitti! Toisaalta ehkä ihan hyväkin, että lopulta Milla kertoo Iitalle, ettei se ihan mitä tahansa voi tehdä. Jatkossa tosin possunkorvat tarjoillaan valvovan silmän alla, eikä koiria jätetä kahdestaan niiden kanssa, siltä varalta että tappelevat toisensa eläinlääkärikuntoon.

Ja mitenkäs kävi niiden possunsydämien kanssa?

Nuo meidän mäyräkoirat ovat useimmiten hieman huonoja kulkemaan lenkillä ja usein niitä saakin lähestulkoon raahata perässään (mistä lempinimet kivireki ja vastarannan kiiski). Yritän välillä käyttää apuna makupaloja, jotka tuntuvat toimivan, mutta vain väliaikaisratkaisuna. Possunsydämet tuntuivat erityisen hyviltä makupaloilta ja kumpikin koira kulki niin nätisti vierellä, kun nenään kävi sydämen tuoksu.

Eilen iltalenkillä vastaamme tuli pariskunta dobermanninsa kanssa ja ajattelin kokeilla, josko nuo sydänlastut olisivat niin hyviä makupaloja että Milla ja Iita malttaisivat kulkea nätisti vierellä ohitustilanteessa. Normaalistihan toisen koiran tullessa vastaan Iita vetää itsensä mahdollisimman lähelle vastaantulijaa ja, jos koira on uteliaan oloinen, alistuu ja heittäytyy selälleen, ajoittain pissaa allensakin. Milla taas on enemmän vetäytyvää tyyppiä ja joko kiertää takaani mahdollisimman kaukaa toisesta koirasta tai, mikäli olemme riittävän lähellä omaa kotia eli mäyräkoiran omalla reviirillä, tekee juuri koiran ollessa kohdalla pienen hyökkäyksen vierasta koiraa kohti ja murahtaa. Omalla reviirillä toki kaikki liikkujat räksytetään kauempaa, mutta lähitilanteissa yleensä malttavat olla ujommin.

Niin, se dobermannin ohitus… Lähestyminen sujui nätisti, pitäen kädessäni kahta pientä palaa sydäntä, koirat kipittäen rinnalla pitäen tiukan katsekontaktin käteeni. Parin metrin etäisyydellä koirien keskittyminen kuitenkin herpaantui ja ne rupesivat räyhäämään aivan ennenkokemattomalla tavalla itseään monta kertaa isommalle dobermannille, joka onnekseni itse osasi käyttäytyä erinomaisen mallikkaasti eikä erityisemmin edes välittänyt meistä. Emmekä olleet edes mäyräkoirien omalla reviirillä, vaan lähestulkoon normaalin lenkkimme puolivälissä! Voin kyllä todeta, että kyllä hävetti (ja vähän naurattikin, mutta pääasiassa hävetti)!

Normaali lenkkireittimme kiertää asuinalueemme ympäri varsin yleisesti käytettyä ympyränmuotoista reittiä, joten ohitimme saman koirakon vielä uudestaankin samalla lenkillä. Tällä kertaa pidin possunsydämet visusti pussissaan taskussani, jolloin ohitus menikin huomattavasti vähemmällä räksytyksellä. Hieman piti kummankin mäykyn hyökätä aivan ohittaessa dobermannia kohti ja haukahtaa, mutta malttoivat todella nätisti jatkaa heti ohituksen jälkeen matkaa eteenpäin. Ei enää tarvinnut hävetä ihan niin pahasti. :D

Sen kuitenkin totesin näin kantapään kautta, että jatkossa en käytä toisten koirien läsnäollessa makupaloina noita possun osia. Mieluummin kaksi kivirekeä kuin karmeaa remmiräyhää!

Olisin kiinnostunut kuulemaan, onko muilla koiranomistajilla samantyyppisiä kokemuksia. Onko muilla koirilla henkilökohtaisia “liian hyviä” makupaloja?