Niin, mitä saadaan kun annetaan mäyräkoiralle puruluu? Ensin sillä leikitään, sitä heitellään ja sen päällä kieritään, sitten yritetään piilottaa se ja vasta kun piilopaikka on todettu huonoksi, voidaan alkaa syöntihommiin. Näin siis Millan tapauksessa.
Iita puolestaan syö omansa kiireellä, jotta voi sitten varastaa Millan vielä syömättömän osan luusta…
Voiko olla olemassa jotakin sellaista kuin liian hyvät makupalat?
Millahan siis on meillä se kiltti leikkitäti, jolla on loputon pinna, enkä aiemmin uskonut sen edes osaavan murista. Iita röyhkeämpänä ja kuopuksen oikeudella varastaa Millalta useimmiten kaikki makupalat, luut ja purutikut ja sitten vielä puolustaa niitä murisemalla, jos Milla erehtyy liian lähelle. Ihan pikkupennusta asti on Iita saanut rellestää tässä mielessä oman tahtonsa mukaan, sillä Milla on vain niin kiltti sitä kohtaan, eikä koskaan sano sille vastaan.
Ostimme viime viikolla kokeiluun koirille makupaloiksi Hubertin possunkorvia sekä koulutusmakupaloiksi possunsydäntä, sillä Kössin luona kyläillessämme tytöt olivat osoittaneet kovasti kiinnostusta Kössin omia possunkorvia kohtaan. Possunkorvat tuntuvatkin olevan lopulta sellainen herkku, jota Millakin puolustaa Iitan varkausyrityksiä vastaan!
Voin kertoa olleeni todella yllättynyt, kun ensimmäiset korvat koirille annoimme, sillä Milla paitsi murisi kunnolla ensimmäistä kertaa elämässään toiselle koiralle, pisti myös oikein kunnon tappelun pystyyn, kun Iita murinasta huolimatta yritti mennä liian lähelle. Ei ollut enää mistään leikkitappelusta kyse, kun kaksi kääpiömäyräkoiraa rähisi yhtenä karvaisena kasana niin, että emäntää jo oikeasti hirvitti! Toisaalta ehkä ihan hyväkin, että lopulta Milla kertoo Iitalle, ettei se ihan mitä tahansa voi tehdä. Jatkossa tosin possunkorvat tarjoillaan valvovan silmän alla, eikä koiria jätetä kahdestaan niiden kanssa, siltä varalta että tappelevat toisensa eläinlääkärikuntoon.
Ja mitenkäs kävi niiden possunsydämien kanssa?
Nuo meidän mäyräkoirat ovat useimmiten hieman huonoja kulkemaan lenkillä ja usein niitä saakin lähestulkoon raahata perässään (mistä lempinimet kivireki ja vastarannan kiiski). Yritän välillä käyttää apuna makupaloja, jotka tuntuvat toimivan, mutta vain väliaikaisratkaisuna. Possunsydämet tuntuivat erityisen hyviltä makupaloilta ja kumpikin koira kulki niin nätisti vierellä, kun nenään kävi sydämen tuoksu.
Eilen iltalenkillä vastaamme tuli pariskunta dobermanninsa kanssa ja ajattelin kokeilla, josko nuo sydänlastut olisivat niin hyviä makupaloja että Milla ja Iita malttaisivat kulkea nätisti vierellä ohitustilanteessa. Normaalistihan toisen koiran tullessa vastaan Iita vetää itsensä mahdollisimman lähelle vastaantulijaa ja, jos koira on uteliaan oloinen, alistuu ja heittäytyy selälleen, ajoittain pissaa allensakin. Milla taas on enemmän vetäytyvää tyyppiä ja joko kiertää takaani mahdollisimman kaukaa toisesta koirasta tai, mikäli olemme riittävän lähellä omaa kotia eli mäyräkoiran omalla reviirillä, tekee juuri koiran ollessa kohdalla pienen hyökkäyksen vierasta koiraa kohti ja murahtaa. Omalla reviirillä toki kaikki liikkujat räksytetään kauempaa, mutta lähitilanteissa yleensä malttavat olla ujommin.
Niin, se dobermannin ohitus… Lähestyminen sujui nätisti, pitäen kädessäni kahta pientä palaa sydäntä, koirat kipittäen rinnalla pitäen tiukan katsekontaktin käteeni. Parin metrin etäisyydellä koirien keskittyminen kuitenkin herpaantui ja ne rupesivat räyhäämään aivan ennenkokemattomalla tavalla itseään monta kertaa isommalle dobermannille, joka onnekseni itse osasi käyttäytyä erinomaisen mallikkaasti eikä erityisemmin edes välittänyt meistä. Emmekä olleet edes mäyräkoirien omalla reviirillä, vaan lähestulkoon normaalin lenkkimme puolivälissä! Voin kyllä todeta, että kyllä hävetti (ja vähän naurattikin, mutta pääasiassa hävetti)!
Normaali lenkkireittimme kiertää asuinalueemme ympäri varsin yleisesti käytettyä ympyränmuotoista reittiä, joten ohitimme saman koirakon vielä uudestaankin samalla lenkillä. Tällä kertaa pidin possunsydämet visusti pussissaan taskussani, jolloin ohitus menikin huomattavasti vähemmällä räksytyksellä. Hieman piti kummankin mäykyn hyökätä aivan ohittaessa dobermannia kohti ja haukahtaa, mutta malttoivat todella nätisti jatkaa heti ohituksen jälkeen matkaa eteenpäin. Ei enää tarvinnut hävetä ihan niin pahasti. :D
Sen kuitenkin totesin näin kantapään kautta, että jatkossa en käytä toisten koirien läsnäollessa makupaloina noita possun osia. Mieluummin kaksi kivirekeä kuin karmeaa remmiräyhää!
Olisin kiinnostunut kuulemaan, onko muilla koiranomistajilla samantyyppisiä kokemuksia. Onko muilla koirilla henkilökohtaisia “liian hyviä” makupaloja?
Vakiolenkkireittimme varrelle muutti muutama viikko sitten eräs vallan herttainen otus. Pienenpieni kääpiösnautseripentu Kössi näyttää vielä lähestulkoon lelukoiralle pienine nappisilmineen ja (mäyräkoiriin verrattuna) kilometrikoipineen. Tuo liki parikiloinen liikkiö on jo nyt Millaa ja Iitaa korkeampi, joskin silti lähes puolet lyhyempi.
Saimme sovittua leikkitreffit Kössin kanssa torstaille ja nappasin mukaani kamerankin, jotta saan ikuistettua tuon suloisuuden. On myös mukava saada omistakin koirista kuvia silloin kun ne kerrankin keskittyvät johonkin muuhun kuin kuvaajan jaloissa pyörimiseen, joten iskin siis monta kärpästä kerralla!
Milla on toden totta perinyt äidillisen luonteensa emältään Juulialta. Vaikka pentu roikkuikin terävillä naskalihampaillaan Millan korvissa ja selkänahassa, ei se kertaakaan menettänyt hermoaan. Yhden ainoan kerran leikki meni niin pitkälle, että Milla joutui selättämään Kössin, mutta sekin tapahtui määrätietoisen rauhallisesti ilman mitään murinoita tai rähinöitä. Olen varsin ylpeä Millasta!
Iita puolestaan taisi kokea pienen pennun kipeät huomionosoitukset ajoittain epämukaviksi, sillä enimmäkseen se vain tuusaili ja haisteli pihalla omissa oloissaan. Välillä sekin onneksi innostui leikkimään, vaikka muutaman kerran leikit menivätkin Iitan mielestä niin pitkälle, että sen piti oikein ärähtää Kössille. Vahingoilta kuitenkin säästyttiin ja ehkäpä pentukin hiljalleen oppii etteivät kaikki tykkää ihan niin rajuista otteista.
Kilometrikoipi-Kössi
Barrakuda-Milla
Kiipeli-Iita
Milla sai jo aivan pikkupentuna lempinimen Pikku Barrakuda, josta myös blogin nimikin juontaa juurensa. Pienet pennuthan ovat kovia käyttämään pieniä naskalihampaitaan ja Millan tapana oli näykkiä kaikkia silittäjiään hellästi nenästä. Iitakaan ei tavoiltaan ollut kovinkaan erilainen pentuna.
Maitohampaiden vaihduttua on järsiminen ja näykkiminen loppunut, mutta Barrakuda lempinimenä säilyy yhä. Eräs Millan ja Iitan lempileikeistä nimittäin on taistella selällään sohvalla (tai lattialla) kalistellen hampaitaan yhteen ja muristen hirrmuisen mukapelottavasti. Hetken taistelun jälkeen yleensä kuitenkin nukahtavat nätisti vierekkäin, joten mistään vakavammasta tappelusta ei missään nimessä ole kyse.
Barrakuda vaanii pahaa-aavistamatonta karvakuonoa
Yritäpä lenkittää mukavuudenhaluisia mäyräkoiria helteellä, kun eivät suostu kävelemään kuin lähimpään risteykseen ennen kuin iskevät jarrut päälle. Ovatpa pirulaiset hoksanneet senkin, että jos heittääntyvät pötkölleen tulikuumalle asfaltille, ei lenkittäjä voi väkisinkään raahata koiria liikkeelle. Siinä ei sitten auta enää maanittelut eivätkä komennot, nippanappa edes nakinpalaset…
Tuu ny! – No en tuu!
Disclaimerina todettakoon, että kyllä ne aina jollain keinolla on liikkeelle saatu…
Milla ja Iita keksivät ajoittain mitä kummallisempia piilo- ja nukkumispaikkoja. Joistain näistä olen huomannut ottaa kuvallista todistusaineistoakin.
Jokunen aika sitten vanhempieni luona kyläillessä jätin koirat ennen nukkumaanmenoa hetkeksi yksin huoneeseeni. Iita oli tapansa mukaan mennyt kuljetusboksiin nukkumaan, mutta koska Milla yleensä nukkuu sängyssä eikä se liukkaalla lakatulla puulattialla uskaltanut itse hypätä matalahkoon sänkyyn (raukkis kun on hyppäämisen suhteen), oli se keksinyt korvaavan nukkumispaikan auki jääneestä vaatekassistani. Niin suloisesti se siellä torkkui, etten hennonut herättää sitä sieltä vaan annoin sen nukkua siellä kunnes myöhemmin heräsi pyytämään sänkyyn.
Viikonloppuaamuisin saatamme joskus ottaa pienet aamutirsat koirien aamulenkin jälkeen ja monen monta kertaa olen saanut hihitellä Iitalle, joka mielellään pötköttää isännän jalkopäässä siten, että vain kuononpää vilkkuu peiton alta. Yleensä siinä vaiheessa kun Iita näkee tai kuulee että olen lähellä, alkaa peiton alta myös kuulua naputus, kun häntä vispaa patjaa vasten. Iita onkin varsinainen ropellihäntä verrattuna hillitympään Millaan, joka säästää hännänheilutuksensa vain erikoistilanteisiin.
Nyt kesän kovilla helteillä talvivauva-Iitalla on ollut rankkaa, sillä se ei kestä hellettä kovin hyvin. Kuumimpina päivinä se etsii talon viileimmät kolot ja kaivautuu milloin rappujen, sängyn tai olohuoneen kulmassa olevan pikkuhyllykön alle pakoon hellettä. Emäntä saakin lähes päivittäin kontata pitkin huushollia etsimässä piiloutunutta mäyräkoiraa, joka ei piilostaan tule vapaaehtoisesti edes nakkipalkalla.
Alkukesän ehkäpä säälittävin piiloutumisyritys löytyy kuitenkin allaolevasta kuvasta. Keittiön ja yläkertaan menevien rappusten kulmassa Iita yritti piiloutua verhon taakse, mutta taisi hieman aliarvioida verhon peittävyyden…
