Mutta niin, takaisin noihin kuviin! Päivä alkoi jo hämärtyä, mutta hyvällä tuurilla onnistuin nappaamaan muutaman rakeisen ja epätarkan, mutta vauhdikkaan kuvan Iitan juoksentelusta. Luntakin kertyi kiitettävästi pienen vauhdikkaan karkkarin turkkiin.

Iita auraa

Minne se pallo nyt oikein meni?

Heitä ny! Heitä jo! Heitä!

Nyt lähtee!

Iita lentää

Lumiukko

Iita taas olisi mielellään ulkona kauemminkin, kelistä riippumatta. Saatankin välillä tehdä sen kanssa erikseen lenkkejä niin että ehtii rauhassa temmeltää pihalla, Millan nokostellessa sisällä lämpimässä. Kaikki voittaa!

Iitalla tuntuu juuri nyt olevan jonkin verran murkkuikää liikkeellä, sillä kaikki mahdollinen on haukuttava ja etenkin pimeällä pelätään kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta. Nuo meidän mäyräkoiramme taitavatkin olla kulmakunnan pahiksia, nimittäin tätä nykyä jotkut vastaantulevat lenkkeilijät vaihtavat jo kaukaa tien toiselle puolelle, kun huomaavat meidän tulevan vastaan! :(

Remmiräyhiähän noista koirista jostain syystä on tullut ja sille asialle pitäisi jotain keksiä ennenkuin karkoitamme kaikki tienoolla lenkkeilevät koiranulkoiluttajat. Tällä hetkellä homma kun menee niin että (muutamaa tuttua koiraa lukuunottamatta) Iita haukkuu pelkonsa vuoksi vastaantulevan koiran, mihin Milla taas tanskandoggiakin suuremman egonsa kanssa hyökkää puolustamaan. Mitä äkäisemmin koiria kieltää, sitä kovempaa ne haukkuvat – taitavat luulla että haukun niiden kanssa eikä niille… Siinä sitten naama punaisena kipität vastaantulijoiden ohitse ja tunnet kuinka ne pyörittelevät silmiään moisen käytöksen sallivalle emännälle.

Toivon kovasti että Iita lopulta aikuistuisi murkkuiästään sen verran että saisi edes jonkinmoista itsetuntoa, ettei ihan kaikkea tarvitsisi pelätä. Yritämme olla reagoimatta liikaa itse pelkoreaktioon, jotta emme säikähtäneelle koiralle lässyttämällä onnistuisi lietsomaan lisää pelkoa. Tämä taktiikka auttoi kyllä aikoinaan erinäisten raksaäänien kohdalla, enää ei tarvitse juosta häntä koipien välissä karkuun kun naapurissa tai lenkin varrella paukutellaan naulapyssyllä! Enää vaan tarvitsisi oppia olemaan pelkäämättä sitä kaikkea muutakin! :D

No mutta ku mua niin pelottaa..!

Olimme koiran kanssa reissussa tuttavapariskunnan luona ja päädyimme iltakävelyllämme piipahtamaan paikallisessa yhdellä. Arki-iltana baari oli hiljainen, taisimme olla paikan toinen asiakasseurue koko iltana. Onneksemme palvelu oli ystävällistä ja Millakin toivotettiin tervetulleeksi.

Suurimman osan illasta Milla tönötti sohvan selkänojaa vasten kuvan mukaisessa asennossa ja kyttäsi ikkunasta ulos. Jossain vaiheessa pikkukoira tosin väsähti ja kiepahti kerälle sohvansuojaksi levitetyn takin päälle torkkumaan.

Siinähän ne pikkukoiran kaksi lempipuuhaa ovatkin – kyttääminen ja nukkuminen!

Tässä eräänä iltana emännän ollessa töissä jätti isäntä koirat keskenään sisälle ja läksi itse autotalliin asentamaan. Iita tästä suuresta vääryydestä loukkaantui ja päätti jättää protestinsa keittiön pöydälle.

Kerran aiemmin on Iita omin päin kiivennyt ruokapöydän tuolille, joten mikään erityinen tapa ei ole tuo pöydälle kiipeily. Naurattaa vain miettiä sitä ajatusketjua joka pienen mäyräkoiran mielessä on kulkenut tätä ennen. Ihan ensimmäiseksi kun ei kuvittelisi käyvän niin että kakkahädän yllättäessä kiivettäisiin erikseen ensin tuolille ja siitä pöydälle asioimaan. Onneksi isäntäväellä sattui olemaan hyvät pesuaineet ja hyvä huumorintaju!

Isäntä reissaa työnsä puolesta paljon ja lähtikin juuri sunnuntaina parin päivän reissuun toiselle puolelle Suomea. Aiemmilla kerroilla homma on sujunut mutkattomammin, mutta tällä kertaa ikävä on ollut vielä entistäkin kovempi Millalla. (Liekö mahdollisesti lähiaikoina tulevilla juoksuilla osaa asiaan…)

Koko sunnuntai-illan ja maanantaiaamun Milla mökötti boksissaan eikä tullut sieltä pois muuta kuin syömään (ei edes ruokakaan tosin pahemmin maistunut) ja asioimaan. Yö sentään sujui totuttuun malliin emännänkin kainalossa (tai siis polvitaipeessa).

Nyt maanantain iltalenkillä kävi sitten niin, että jutellessamme vastaantulleen Kössin emännän kanssa ohitsemme ajoi saman merkkinen auto, kuin isännällä. Kyseinen auto oli ihan erivärinen ja erimallinenkin, mutta ilmeisesti moottori oli kuitenkin samanlainen, sillä Milla-raukkahan luuli hämärässä että isäntä se siinä ajoi ohitse matkallaan takaisin kotiin!

Voi sitä vinkumisen, porun, ulvonnan ja vetämisen määrää, kun pikkukoiralla iski kauhea hinku päästä rakkaan isännän perään! Ei siinä pahemmin kiellot tai lohdutukset auttaneet, kun ulvonta kävi aina vaan kovemmaksi (että se isäntä nyt ihan varmasti kuulee että mäyräkoira on tulossa). Ainoa tapa saada koira hiljaiseksi olikin lähteä takaisin kotia kohti… Nyt se tuossa mököttää matolla keskellä eteistä ja kyttää ulko-ovea, että milloin se isäntä sieltä oikein tulee. Koita siinä sitten selittää että huomenna vasta!

Isännän kainalo – paras kainalo!

Iita meni sitten ja täytti lokakuussa vuoden, joskin päivä oli kuin yksi muiden joukossa, emmekä muistaneet sitä erityisemmin juhlistaa. Jos Milla tuntui aikoinaan jo puolivuotiaana niin kamalan aikuiselta, niin Iita on vieläkin yksi iso vauva. Ehkä toki taitaa murkkuikäkin vaikuttaa siihen, että vähän kaikkea on pitänyt ruveta jännittämään ja kaikki yllättävä saa ensimmäisenä kamalan haukkuryöpyn niskaansa. Sisäsiisteyden kanssa taistellaan hieman vieläkin, onneksi niitä vahinkoja sattuu vain kerran, pari viikossa ja silloinkin on kyse yleensä isäntäväen omasta mokasta, jos ei ole hoksannut käyttää riittävän usein ulkona.

Piipahdimme viime viikonloppuna kasvattajan luona, jolloin samalla saimme mittautettua nakkien rinnanympärykset ihan kunnolla. Milla kun on niin pieni ja siro, niin sen on epäilty jäävän kaniiniksi, mutta niin se vain on sittenkin kääpiön mitoissa!

Tämän hetken strategiset mitat ovatkin puolitoistavuotiaalla Millalla 3,9 kg ja rinnanympärys 31 cm, vuoden vanhalla Iitalla puolestaan 4,8 kg ja 32 cm. Milla on Iitaa huomattavasti sirompi malliltaan, mutta alipainoinen se ei silti onneksi ole – hyvin löytyy kyllä rasvaa kylkiluiden päältä – joskaan paljoa alemmaksi ei paino saisi kyllä laskea. Onneksi tuo nirsoilija on lopulta löytänyt ruokahalunsa ja syö nykyään lähes aina kuppinsa tyhjäksi.

Kuvat ovat alkukesältä, kun mäykyt olivat vielä innoissaan ulkoilmasta, toisin kuin tätä nykyä, kun siellä on vaan märkää (Iik, tassut kastuu!) ja kylmää (En taho!).

Millahan vinkui tapansa mukaisesti vierashuoneen oven takana niin kauan, että pääsi lemppari-ihmisensä viereen nukkumaan – ja rohmusi itselleen puolet kapeasta sängystä. Iita sen sijaan käytti tilaisuuden hyväkseen, pujahti isäntäväen peiton alle ja pisti pään isännän tyynylle!

Muutenkin tuntuvat mäykyt ottaneen mallia meistä isoista ihmisistä, sillä yllättävänkin usein ne nukkuvat yönsä peiton alla selällään siten että vain pää pilkistää tyynyjen välissä. Keräsin aikani kuluksi puhelimeeni kertyneitä kuvia näistä nukkuvista eläimistä.

Niin, mitä saadaan kun annetaan mäyräkoiralle puruluu? Ensin sillä leikitään, sitä heitellään ja sen päällä kieritään, sitten yritetään piilottaa se ja vasta kun piilopaikka on todettu huonoksi, voidaan alkaa syöntihommiin. Näin siis Millan tapauksessa.

Iita puolestaan syö omansa kiireellä, jotta voi sitten varastaa Millan vielä syömättömän osan luusta…

Millahan siis on meillä se kiltti leikkitäti, jolla on loputon pinna, enkä aiemmin uskonut sen edes osaavan murista. Iita röyhkeämpänä ja kuopuksen oikeudella varastaa Millalta useimmiten kaikki makupalat, luut ja purutikut ja sitten vielä puolustaa niitä murisemalla, jos Milla erehtyy liian lähelle. Ihan pikkupennusta asti on Iita saanut rellestää tässä mielessä oman tahtonsa mukaan, sillä Milla on vain niin kiltti sitä kohtaan, eikä koskaan sano sille vastaan.

Ostimme viime viikolla kokeiluun koirille makupaloiksi Hubertin possunkorvia sekä koulutusmakupaloiksi possunsydäntä, sillä Kössin luona kyläillessämme tytöt olivat osoittaneet kovasti kiinnostusta Kössin omia possunkorvia kohtaan. Possunkorvat tuntuvatkin olevan lopulta sellainen herkku, jota Millakin puolustaa Iitan varkausyrityksiä vastaan!

Voin kertoa olleeni todella yllättynyt, kun ensimmäiset korvat koirille annoimme, sillä Milla paitsi murisi kunnolla ensimmäistä kertaa elämässään toiselle koiralle, pisti myös oikein kunnon tappelun pystyyn, kun Iita murinasta huolimatta yritti mennä liian lähelle. Ei ollut enää mistään leikkitappelusta kyse, kun kaksi kääpiömäyräkoiraa rähisi yhtenä karvaisena kasana niin, että emäntää jo oikeasti hirvitti! Toisaalta ehkä ihan hyväkin, että lopulta Milla kertoo Iitalle, ettei se ihan mitä tahansa voi tehdä. Jatkossa tosin possunkorvat tarjoillaan valvovan silmän alla, eikä koiria jätetä kahdestaan niiden kanssa, siltä varalta että tappelevat toisensa eläinlääkärikuntoon.

Ja mitenkäs kävi niiden possunsydämien kanssa?

Nuo meidän mäyräkoirat ovat useimmiten hieman huonoja kulkemaan lenkillä ja usein niitä saakin lähestulkoon raahata perässään (mistä lempinimet kivireki ja vastarannan kiiski). Yritän välillä käyttää apuna makupaloja, jotka tuntuvat toimivan, mutta vain väliaikaisratkaisuna. Possunsydämet tuntuivat erityisen hyviltä makupaloilta ja kumpikin koira kulki niin nätisti vierellä, kun nenään kävi sydämen tuoksu.

Eilen iltalenkillä vastaamme tuli pariskunta dobermanninsa kanssa ja ajattelin kokeilla, josko nuo sydänlastut olisivat niin hyviä makupaloja että Milla ja Iita malttaisivat kulkea nätisti vierellä ohitustilanteessa. Normaalistihan toisen koiran tullessa vastaan Iita vetää itsensä mahdollisimman lähelle vastaantulijaa ja, jos koira on uteliaan oloinen, alistuu ja heittäytyy selälleen, ajoittain pissaa allensakin. Milla taas on enemmän vetäytyvää tyyppiä ja joko kiertää takaani mahdollisimman kaukaa toisesta koirasta tai, mikäli olemme riittävän lähellä omaa kotia eli mäyräkoiran omalla reviirillä, tekee juuri koiran ollessa kohdalla pienen hyökkäyksen vierasta koiraa kohti ja murahtaa. Omalla reviirillä toki kaikki liikkujat räksytetään kauempaa, mutta lähitilanteissa yleensä malttavat olla ujommin.

Niin, se dobermannin ohitus… Lähestyminen sujui nätisti, pitäen kädessäni kahta pientä palaa sydäntä, koirat kipittäen rinnalla pitäen tiukan katsekontaktin käteeni. Parin metrin etäisyydellä koirien keskittyminen kuitenkin herpaantui ja ne rupesivat räyhäämään aivan ennenkokemattomalla tavalla itseään monta kertaa isommalle dobermannille, joka onnekseni itse osasi käyttäytyä erinomaisen mallikkaasti eikä erityisemmin edes välittänyt meistä. Emmekä olleet edes mäyräkoirien omalla reviirillä, vaan lähestulkoon normaalin lenkkimme puolivälissä! Voin kyllä todeta, että kyllä hävetti (ja vähän naurattikin, mutta pääasiassa hävetti)!

Normaali lenkkireittimme kiertää asuinalueemme ympäri varsin yleisesti käytettyä ympyränmuotoista reittiä, joten ohitimme saman koirakon vielä uudestaankin samalla lenkillä. Tällä kertaa pidin possunsydämet visusti pussissaan taskussani, jolloin ohitus menikin huomattavasti vähemmällä räksytyksellä. Hieman piti kummankin mäykyn hyökätä aivan ohittaessa dobermannia kohti ja haukahtaa, mutta malttoivat todella nätisti jatkaa heti ohituksen jälkeen matkaa eteenpäin. Ei enää tarvinnut hävetä ihan niin pahasti. :D

Sen kuitenkin totesin näin kantapään kautta, että jatkossa en käytä toisten koirien läsnäollessa makupaloina noita possun osia. Mieluummin kaksi kivirekeä kuin karmeaa remmiräyhää!

Olisin kiinnostunut kuulemaan, onko muilla koiranomistajilla samantyyppisiä kokemuksia. Onko muilla koirilla henkilökohtaisia “liian hyviä” makupaloja?

Saimme sovittua leikkitreffit Kössin kanssa torstaille ja nappasin mukaani kamerankin, jotta saan ikuistettua tuon suloisuuden. On myös mukava saada omistakin koirista kuvia silloin kun ne kerrankin keskittyvät johonkin muuhun kuin kuvaajan jaloissa pyörimiseen, joten iskin siis monta kärpästä kerralla!

Milla on toden totta perinyt äidillisen luonteensa emältään Juulialta. Vaikka pentu roikkuikin terävillä naskalihampaillaan Millan korvissa ja selkänahassa, ei se kertaakaan menettänyt hermoaan. Yhden ainoan kerran leikki meni niin pitkälle, että Milla joutui selättämään Kössin, mutta sekin tapahtui määrätietoisen rauhallisesti ilman mitään murinoita tai rähinöitä. Olen varsin ylpeä Millasta!

Iita puolestaan taisi kokea pienen pennun kipeät huomionosoitukset ajoittain epämukaviksi, sillä enimmäkseen se vain tuusaili ja haisteli pihalla omissa oloissaan. Välillä sekin onneksi innostui leikkimään, vaikka muutaman kerran leikit menivätkin Iitan mielestä niin pitkälle, että sen piti oikein ärähtää Kössille. Vahingoilta kuitenkin säästyttiin ja ehkäpä pentukin hiljalleen oppii etteivät kaikki tykkää ihan niin rajuista otteista.

Kilometrikoipi-Kössi

Barrakuda-Milla

Kiipeli-Iita

Maitohampaiden vaihduttua on järsiminen ja näykkiminen loppunut, mutta Barrakuda lempinimenä säilyy yhä. Eräs Millan ja Iitan lempileikeistä nimittäin on taistella selällään sohvalla (tai lattialla) kalistellen hampaitaan yhteen ja muristen hirrmuisen mukapelottavasti. Hetken taistelun jälkeen yleensä kuitenkin nukahtavat nätisti vierekkäin, joten mistään vakavammasta tappelusta ei missään nimessä ole kyse.

Barrakuda vaanii pahaa-aavistamatonta karvakuonoa

Mikäli Millalle ei muista kantaa terassille jotain pehmeää makuualustaa, vetäytyy se loukkaantuneena kodinhoitohuoneen ovelle makaamaan piikikkäälle kynnysmatolle. Noh, jos emäntä pötköttelee iltaisin omalla piikkimatollaan, niin Milla tekee sitten samaa päivisin terassilla! Mikäs sitä estämäänkään jos kerta tykkää.

Tuu ny! – No en tuu!

Disclaimerina todettakoon, että kyllä ne aina jollain keinolla on liikkeelle saatu…

Jokunen aika sitten vanhempieni luona kyläillessä jätin koirat ennen nukkumaanmenoa hetkeksi yksin huoneeseeni. Iita oli tapansa mukaan mennyt kuljetusboksiin nukkumaan, mutta koska Milla yleensä nukkuu sängyssä eikä se liukkaalla lakatulla puulattialla uskaltanut itse hypätä matalahkoon sänkyyn (raukkis kun on hyppäämisen suhteen), oli se keksinyt korvaavan nukkumispaikan auki jääneestä vaatekassistani. Niin suloisesti se siellä torkkui, etten hennonut herättää sitä sieltä vaan annoin sen nukkua siellä kunnes myöhemmin heräsi pyytämään sänkyyn.

Viikonloppuaamuisin saatamme joskus ottaa pienet aamutirsat koirien aamulenkin jälkeen ja monen monta kertaa olen saanut hihitellä Iitalle, joka mielellään pötköttää isännän jalkopäässä siten, että vain kuononpää vilkkuu peiton alta. Yleensä siinä vaiheessa kun Iita näkee tai kuulee että olen lähellä, alkaa peiton alta myös kuulua naputus, kun häntä vispaa patjaa vasten. Iita onkin varsinainen ropellihäntä verrattuna hillitympään Millaan, joka säästää hännänheilutuksensa vain erikoistilanteisiin.

Nyt kesän kovilla helteillä talvivauva-Iitalla on ollut rankkaa, sillä se ei kestä hellettä kovin hyvin. Kuumimpina päivinä se etsii talon viileimmät kolot ja kaivautuu milloin rappujen, sängyn tai olohuoneen kulmassa olevan pikkuhyllykön alle pakoon hellettä. Emäntä saakin lähes päivittäin kontata pitkin huushollia etsimässä piiloutunutta mäyräkoiraa, joka ei piilostaan tule vapaaehtoisesti edes nakkipalkalla.

Alkukesän ehkäpä säälittävin piiloutumisyritys löytyy kuitenkin allaolevasta kuvasta. Keittiön ja yläkertaan menevien rappusten kulmassa Iita yritti piiloutua verhon taakse, mutta taisi hieman aliarvioida verhon peittävyyden…

Västäräkit ovat jotain niin ärsyttävää, että niitä täytyy kytätä koko ajan etteivät vaan keksi mitään kepposia!

Väliaikaiskuppeina käytimme kotoa löytyviä Muumi-kulhoja, Millalle Niiskuneiti (tietysti…) ja Iitalle Mörkö (ei epäilystä tästäkään neidin ääniskaalan perusteella). Olen jo pidempään haaveillut Marimekon Siirtolapuutarha-sarjan astioista ja näinkin tilaisuuteni tulleen. Mikäs sen nätimpää, kuin ihanaiset räsymattokuvioiset kulhot koirankuppeina, etenkin kun koko ja mallikin sopivat käyttöön mainiosti!

Iita sai kupikseen sinivihreän räsymaton, koska on niin värikäs räsävilli itsekin. Milla puolestaan on aina niin sliipatun siisti, että sille oli pakko valita tyylikkään mustavalkoinen kuppi. Eriväriset kupithan koirille tuli oikeasti siitä syystä, etten osannut päättää näiden kahden värin välillä, joten otin molemmat.

Vesikuppina tytöillä on mummun perintönä meille kulkeutunut, kulmistaan kulunut ja värjääntynyt Arabian vanhan  Faenza-sarjan mustaraitainen kulho, joka on malliltaan juuri täydellisen tukeva, etteivät vauhdikkaimmatkaan leikit saa sitä kaatumaan.

Hauska ilmiö muuten vesikupin kanssa nyt Iitan tultua taloon ja lumien sulettua on se, että vesikupin pohjalle kulkeutuu karkkarin parran mukana ulkoa aivan käsittämätön määrä hiekkaa! Eikä edes vain hiekkaa, vaan myös oksanpätkiä, roskia ja kerran jopa tukkimiehentäi. Kurakelilläkin saa tassujen ja mahanalusen lisäksi nykyään pestä myös parran, ellei halua kuraisia hiekkapusuja lenkin jälkeen.

Siinä missä lyhytkarvainen mäyräkoira on tyylikkään siistinä tilanteessa kuin tilanteessa, saa karkkarista hyvät naurut ja hihityskohtaukset, kun se ilmestyy paikalle karvat aina epäjärjestyksessä. Kukapa voisi vastustaa juuri aterioinutta mäyräkoiraa, jolla on vielä ruokaa partakarvoissa?

Iita kyllä osaa välillä näyttää juuri siltä, ettei sillä ole ihan kaikki inkkarit kanootissa. Ihana Iita.

Aluksi siistin itse kotona pahimpia töyhtöjä pois, sieltä mistä täysin untuvikkona uskalsin, eli pääasiassa niskasta, selästä ja kyljistä, samoin kuin hieman päälaeltakin. Hieman harmittaa etten hoksannut jättää hauskaksi välivaiheeksi Iitalle irokeesia, joka olisi varmasti ollut varsin hulvaton!

Varsinaisen trimmauksen teki kuitenkin Iitan kasvattaja, joka saikin tottunein ottein tehokkaasti kuorittua tuolta karvakasan alta ihan oikean karkkarin! Ensimmäiset pari päivää keski itsellänikin tottua siihen, että tuo siistin näköinen eläin olikin meidän Iita, jota trimmausta ennen enimmäkseen Takkuna oltiin kutsuttu.

Trimmauksen myötä etenkin Iitan (kasvattajaltakin kehuja saanut) tuuhea parta pääsi paremmin esille, kun pään karvat ovat muuten siistin lyhyet. Olimme jo ehtineet luulla, että Iita olisi kovinkin läski mäykyksi, mutta kaiken sen karvamäärän alta kuoriutuikin ihan normaalipainoinen neitikoira. Nyt koiran vartalonmallikin on selkeästi mäyräkoiramaisempi, eikä lenkilläkään ihan niin moni vastaantulija ole enää kysynyt, että mikäs terrieri se tämä on?

Tällä hetkellä odottelemme kovasti Iitan ensimmäisiä juoksuja, joista pieniä etukäteisvihjauksia on jo ollut liikkeellä. Ostimmekin jo uudet pöksyt varastoon odottamaan sitä kaunista päivää, Millan juoksupöksyt kun syötiin rikki sen juoksujen aikana, joten niitä ei enää säästöön säilynyt.

Harmittavasti Iita ei vieläkään ole täysin sisäsiisti, vaan satunnaisesti pissailee vielä sisälle, mutta viime päivinä olemme päässeet opettelussa taas askelen eteenpäin ja optimistisesti odottelemme, josko se lätäkkövapaa kesä odottaisi lähiaikoina. Peukut pystyyn ja kovaa työtä vain asian eteen!

Auringon paistaessa käytetään kaikki mahdollisuudet hyväksi, jotta olisi mahdollista maksimoida lämpöisessä auringonvalossa makoiluun käytetty aika. Lienee turha mainita, että heti kuvan ottamisen jälkeen Iita tippui rahin reunalta, kun vähän venytteli vielä lisää. Siinä meillä on koira, joka osaa puoliunissaankin pudota aina jaloilleen!

Huushollimme on yleensä aivan ehdan lapsiperheen kodin näköinen, sillä leluja lojuu lattioilla joka paikassa, riippumatta siitä kuinka usein ne siivotaan lattioilta pois. Iita etenkin tykkää kyttyrää siitä, kun sen lelujen ei anneta olla siellä minne ne kuuluvat: mäyräkoiran ulottuvilla.